Teksti ja kuvat: Jaakko Järvensivu

Jopa 3000 metriin kohoava Dachstein-vuoristo on tunnettu alueella sijaitsevien karstiluolien suuresta määrästä, joista osa on 60-80 kilometriä pitkiä.

Unesco on julistanut Salzkammergutin alueen, johon kuuluvat Dachsteinin massiivi ja Halstattin kaupunki, maailmanperintökohteeksi sekä luonnon että kulttuurisen merkityksensä vuoksi. Maailmassa on vain 19 muuta vastaavaa aluetta.

Kaunis luonnonmaisema houkutteli kirjailijoita ja maalareita jo 1800-luvun alussa. Viime aikoina vuoret ovat kuitenkin houkutelleet toisenlaista yleisöä: laskijoita, jotka ovat kuulleet runsaista lumisateista, ainutlaatuisista laskuista ja vähäisistä hissijonoista.

Saapuminen

Kahden ja puolen tunnin junamatkan jälkeen Salzburgista, Mozartin synnyinkaupungista, saavun Obertrauniin, 738 asukkaan kylään Itävallan Salzkammergutin alueella.

Maisemat juna-asemalla ovat vaikuttavia: massiiviset vuoret, joiden pystysuorat kallioseinämät ympäröivät pientä kylää, joka itsessään näyttää siltä kuin aika olisi unohtanut sen. Se tuo mieleeni tunnetumman "salaisen" hiihtolaakson - La Graven Ranskassa.

Ruuhka-aika Obertraunin rautatieasemalla.

Matkalla läheiselle bussipysäkille kävelen kiviseinäisen talon ohi, jossa on kirkkaita seinämaalauksia Disney-hahmoista. Ikkunassa olevan kyltin mukaan sisällä on lihakauppa, mutta se näyttää yhtä tyhjältä kuin kylän kadutkin. Kun saavun bussipysäkille, minua tervehtii kaksi laskijaa. Aavekaupunkimaisesta tunnelmasta huolimatta bussi siis saattaa todellakin olla tulossa.

Keltainen bussi suksitelineen saapuukin pian ja viiden minuutin kyydin jälkeen saavumme parkkipaikalle, jota ympäröivät paksut kuuset. Haen hissilippuni parkkipaikalla olevasta pienestä lipunmyyntikonttorista ja kävelen viereiselle kabiinihissin ala-asemalle.

Vuonna 2007 uusitussa Dachstein-Krippenstein-köysiradassa on kaksi osuutta; ensimmäinen osuus vie laskijat 609 metrin korkeudessa sijaitsevalta ala-asemalta 1305 metrin korkeudessa sijaitsevalle Schönbergalm-nimiselle väliasemalle, josta toinen osuus nostaa matkustajat 2100 metrin korkeudessa sijaitsevalle Krippensteinin huipulle.

Käytän pienen ala-aseman vessaa pukuhuoneena ja vaihdan laskuvaatteet ylleni. Olen sopinut saapuvani suksilla Krippenbrunnin majataloon, johon majoittaudun seuraavan viikon ajaksi.

Kun kabiini on saapunut huipulle, nostan ison rinkan selkääni ja tartun suksipussiin, joka sisältää toisen suksiparin ja lisävarusteita. Painosta huolimatta onnistun vielä jotenkin laskemaan, ja parin tauon jälkeen saavun Bergdorfiin eli "vuoristokylään". Se on helppo löytää seuraamalla keskuksen ainoaa kunnon laskettelurinnettä, joka on 11 kilometriä pitkä ja kulkee majatalon ohi sen puolivälissä.

Teen väsyneenä viimeisen käännöksen oikealle kohti ravintolaa ja baaria. Krippenstein-vuoren pelottava pystysuora kallioseinämä ja sen valaistu näköalapaikka nimeltään Five Fingers kohoavat suoraan ravintolan takana ja saavat tuntemaan olon nöyräksi ennen sisään astumista.

Miten olisi se Krippenstein Direct -kuru?

Tapaan baarissa Jochen ja Elke Hüdepohlin, jotka ovat perheineen pitäneet majataloa vuodesta 2008. Molemmilla on pitkät harmaat hiukset ja helposti irtoava hymy. Jochen John Lennon -laseineen ja huiveineen näyttää vanhalta hiihtopummilta.

Saksalaisena Jochen tutustui Krippensteiniin ensimmäisen kerran opiskelijoiden hiihtoretkellä vuonna 1976, joka oli myös hänen ensimmäinen laskukokemuksensa. Hän jäi heti koukkuun sekä laskemiseen että Krippensteiniin. Jochenin laskureissut ystävien kanssa pitenivät ja pitenivät, ja lopulta vuonna 1989 hän alkoi järjestää omia matkoja muille.

Hän oli jo tehnyt päätöksen pitää insinööritoimistonsa riittävän pienenä, jotta hän ja hänen perheensä voisivat matkustella ja laskea enemmän. Silti kun Jochenille ehdotettiin vuonna 2008, että hän aloittaisi majatalon pitämisen entisen isännän jäätyä eläkkeelle, tarttui hän tehtävään epäröiden, sillä hän arveli työtaakkaa liian suureksi.

Hän työskenteli ensimmäiset 10 kuukautta yksin, jonka jälkeen hänen vaimonsa Elke seurasi perässä. Heidän seuraansa liittyy joka vuosi heidän neljä lastaan, jotka puolestaan auttavat heitä majatalon pyörittämisessä tarjoilusta vieraiden opastamiseen.

Rinteen toisella puolella sijaitsee jokunen perinteiseen itävaltalaiseen tyyliin rakennettua, yksinkertaista puutaloa. Niiden sisältä löytyy minimalistisesti sisustettuja yhteishuoneita, polettien avulla toimivat suihkut sekä suksivarasto. Kun saavun taloon, jossa huoneeni sijaitsee, vain ovi ja ikkunat ovat näkyvissä, loput rakennuksesta on hautautunut lumeen.

Ensimmäinen päivä

Seuraavana aamuna ravintolassa tulokkaat jaetaan eri opasryhmiin hiihtotasomme mukaisesti. Jochen istuu yhdessä pöydässä huutamassa ohjeita ja vitsailemassa, hän johtaa show'ta vaivattomuudella, josta näkee, että hänellä on siitä vuosien kokemus. Nimenhuudon perusteella olen ainoa ei-saksalainen koko uusista tulokkaista koostuvassa ryhmässä.

Nimenhuudon jälkeen siirrymme ravintolan toisella puolella sijaitsevalle rinteelle, jossa tapaamme muut ryhmämme jäsenet. Olen Jochenin johtamassa nopeimmassa ryhmässä. Opin nopeasti, että lähes kaikki muut ryhmäni jäsenet ovat kokeneita Krippensteinin kävijöitä. Monet, kuten Leo, Thompson ja Oliver Luoteis-Saksasta, ovat käyneet täällä jo yli kymmenen vuoden ajan.

Kun olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Krippensteinin hiihtoa koskevien alustavien keskustelujen jälkeen käännämme sukset alaspäin ja seuraamme rinnettä. Jatkamme suoraan kohti puita yhdelle tärkeimmistä off-piste-reiteistä, nimeltään Eisgrube. Laskemme reitin alussa jyrkkää metsäaukkoa, jossa on vaihtelevasti puhkilaskettua puuterilunta.

Mitä pidemmälle jatkamme, sitä kapeammaksi reitti muuttuu, ja puuterilumi muuttuu kumpareiksi, joiden koko kasvaa sitä suuremmaksi, mitä pidemmälle jatkamme. Ryhmämme laskutaso vaikuttaa vaihtelevalta: jotkut ovat taitavia, kun taas toisilla ei selvästikään ole paljon kokemusta vapaalaskusta. Mietin, miten muut, vähemmän taitavat ryhmät selviytyvät maastosta.

Lopulta sinkodumme kumpareflipperistä 11 kilometrin pituisen rinteen päätepisteeseen, ja laskemme kabiinille energiansäästötilassa. Pienen jonon ansiosta meidän ei tarvitse odottaa kauaa. Kun kabiini heilahtaa liikkeelle ja nostamaa meidät ylösäin, nautin avautuvasta upeasta maisemasta: lähes pystysuorat kallioseinämät, joissa on lunta ja puita ripoteltuna sinne tänne, ympäröivät meidät. Etsin mahdollisia laskulinjoja, mutta yleensä ajatuksen - tai linjan - katkaisevat kohtalokkaat jyrkänteet.

Käyttämämme köysirata rakennettiin alun perin 1950-luvulla kesäturisteja varten, jotka vierailivat Unescon maailmanperintökohteeksi luokitelluissa Schönbergalmin luolissa, joka on nykyään hiihtoalueen keskiasema.

Chamonix'ssa tuolloin toteutetut hulppeat köysiratahankkeet saivat Krippensteinin omistajat ajattelemaan, että myös tänne olisi ehkä mahdollista rakentaa laskualue. Tämän seurauksena rakennettiin uusi köysirata aina huipulle asti.

Alueella on pitkät perinteet vapaalaskun harrastamisessa: hissin rakentamisen jälkeen ei vielä ollut kunnostettuja rinteitä, ja ihmiset laskivatkin alueilla, jotka olivat luonnostaan puista vapaita: lumivyörylinjoilla. Ajatus rinteen rakentamisesta tuli vasta myöhemmin kun haluttiin houkutella myös ns. tavallisia laskijoita.

Huipulle päästyämme tarkistamme, että lumivyörypiipparimme toimivat, ja suuntaamme Angeralmille, joka on toinen alueen kolmesta tärkeimmästä off-piste-reitistä.

Reitit on merkitty pylväisiin tai puihin kiinnitetyillä pienillä kylteillä. Kaksi varta vasten rakennettua puusiltaa auttavat siirtymään jyrkännekohdista takaisin rinteisiin.

Merkinnät on tehnyt paikallinen opasyritys Outdoor Leadership, jonka henkilökunta oli omistajan Heli Putzin mukaan väsynyt pelastamaan huonossa säässä eksyneitä turisteja.

Kylteistä huolimatta täällä on pidettävä silmät auki: Angeralm ja Schönberg päättyvät suuriin jyrkänteisiin exit-kylttien jälkeen, ja doliinit, eli kalkkikivimaaston karstiluoloista muodostuneet vajoamisreiät tekevät laskemisesta vuoren yläosassa yhtä vaarallista kuin jäätiköllä laskeminen.

Onnellinen opas - Jochen johtaa ryhmän puiden keskelle.

Kun saavumme Angeralmin alkuun, Jochen huomauttaa vielä kerran, että doliinien vuoksi jokaisen on noudatettava hänen linjavalintaansa. Sitten hän laskee 100 metriä alaspäin ja pysähtyy.

Ryhmän keskivaiheella joku laskee varoituksista huolimatta reitin vasemmalle puolelle ja putoaa doliiniin. Onneksi se on niin pieni ja matala, ettei siitä aiheudu muuta vahinkoa kuin suksien irtoaminen ja lumipesu. Se toimii kuitenkin hyvänä muistutuksena laskualueen erityisluonteesta.

Noin puolessa välissä laskua käännymme laskijan oikealle alla olevaan metsään. Suurimmaksi osaksi seuraan Jochenia ja muuta ryhmää, mutta kumpuilevan metsämaaston takia en voi vastustaa tekemästä pieniä poikkeamia, tarkistaen jyrkempiä pikkulinjoja aina tilaisuuden tullen. Pienellä pistolla pystyn tekemään muutaman käännöksen jyrkemmässä maastossa, joka usein päättyy pieneen pudotukseen. Lopulta kurvaan aina odottavan ryhmän luokse.

Kun näemme puissa pieniä kylttejä, joissa on nuoli ja sana exit, aloitamme siirtymisen laskijan vasemmalle puolelle, takaisin kohti köysirataa. Vanhojen kuusien seassa risteilevä siirtymäreitti vie meidät paikkaan, jossa Angeralmin pääreitti päättyy ja kapenee kumpareränniksi.

Kun olosuhteet eivät osu täydellisesti kohdilleen.

kumparerännin lopussa näemme taas exit-kyltin ja käännymme laskijan vasemmalle. Reitti johtaa meidät puiselle sillalle, josta avautuvat upeat maisemat ympäröiville vuorille ja jyrkkä pudotus jalkojemme alle. Todellinen haaste alkaa kuitenkin vasta sillan jälkeen: siirtymäreitti jatkuu 90 asteen käännöksillä jyrkällä ja jäisellä, isojen kumpareiden täyttämällä metsäreitillä. Pujoteltuamme sokkelon läpi päädymme Eisgruben loppuosaan, jossa pidämme ansaitun tauon, ennen kuin jatkamme kohti rinnettä ja kabiinia.

Majatalossa

Suihkun jälkeen tapaamme illallisella majatalossa. Tilaan baarista oluen ja etsin pöydän, jossa on tuttuja kasvoja. Huone täyttyy nopeasti naurusta ja keskustelusta päivän laskuista, sekä aiemmista kokemuksista alueelta. Ilmapiiri on perinteinen; on helppo kuvitella, että juuri mikään ei ole muuttunut sen jälkeen, kun majatalo avattiin 1960-luvulla.

Illalliskumppaneideni mukaan Alpeilta on vaikea löytää majataloja, jotka toimivat edelleen näin perinteisellä tavalla. Monet läsnä olevista vieraista palaavat tänne juuri tästä syystä. Majatalossa ei ole internetyhteyttä eikä televisiota, ja kännykkäyhteyden saamiseksi on käveltävä 100 metriä rinnettä alaspäin.

Illallisen jälkeen siirrymme baariin, jossa minut vedetään mukaan paikalliseen baaripeliin nimeltä Nagel schlagen. Peli koostuu nauloista, vasarasta ja kannosta. Tarkoituksena on lyödä naula kannon sisään mahdollisimman vähillä osumilla vasaran hakkupuolella (huom. erilainen kuin suomalainen vasara). Se on helpommin sanottu kuin tehty.

Jokaisella on vuoronsa, ja muutaman kierroksen jälkeen häviäjän on ostettava osallistujille kierros paikallista snapsia. Vaikka peli vaikutti aluksi hieman epäilyttävältä, se on lopulta varsin hauska, vaikka snapsilla saattaakin olla jotain tekemistä asian kanssa.

Puuteripäivä

Seuraavana aamuna on mukava herätys: yön aikana on satanut yli 30 cm lunta, ja edelleen jatkuva lumisade on muuttanut maiseman postikortti-idylliksi. Jännitys näkyy selvästi aamupalalla, kun kaikki yrittävät syödä mahdollisimman nopeasti, peläten menettävänsä ensimmäiset jäljet puuterissa jollekin toiselle.

Lämmittelylaskulla suuntaamme jälleen Angeralmille, joka sijaitsee suoraan köysiradan alapuolella, ja jonne on helppo päästä. Lunta on polveen ja paikoin reiteen asti. Kaikki ovat hyvällä tuulella ja innostun hieman liikaa. Valitsen muuta ryhmää korkeamman linjan ja vauhti kasvaa nopeasti avoimessa jyrkässä rinteessä.

Yhtäkkiä näen edessäni punaisen merkin. Viime hetken äkkijarrutuksen jälkeen huomaan seisovani ison ja syvän doliinin reunalla. Se näyttää niin syvältä, etten haluaisi tutustua siihen tarkemmin muuten kuin köyden varassa.

Kiipeän sukset sivuttain ylöspäin jyrkkää puuteririnnettä niin nopeasti kuin pystyn, jonka jälkeen lasken oikolinjaa muun ryhmän luokse. Voin vain kuvitella, kuinka monta pelastusoperaatiota täällä on ollut ennen kuin tärkeimmät rinteet on merkitty.

Lunta on tuiskuttanut niin paljon, että joillakin loivemmilla osuuksilla on vaikea saada vauhtia tauon jälkeen, vaikka allani on 120 mm levyiset puuterisukset.

Kun vauhtiin pääsee, niin alueen maastonmuodot näyttävät siltä kuin ne olisi tehty puuterilaskua varten: hyppyjä, pudotuksia ja pieniä "pillow line" -pätkiä on loputtomiin. Laskun viimeisellä osuudella suuntaamme jälleen metsään, jossa puiden välit ovat lähes täydelliset nopeaan metsälaskuun.

Kierrän ensin tuon puun, sitten vasemmalle ja sitten hyppy.

Puuteripäivästä huolimatta jono kabiiniin on lyhyt. Seuraava laskumme on alueen kolmas tärkein off-piste-reitti nimeltä Schönberg, joka päättyy köysiradan väliasemalle Schönbergalmille.

Kun olemme huipulla, yritämme parhaan kykymme mukaan matkia maailmancupin syöksylaskjoita ja suuntaamme suoraan kohti lastenrinteen ankkurihissiä.

Ankkurihissin takana kumpuileva, kuumainen maisema johdattaa meidät itään. 10-15 minuutin kävelyn jälkeen saavumme pienen harjanteen huipulle, jossa laitamme sukset jalkaamme ja hiihdämme kohti edessämme näkyvää pientä mökkiä.

Alkuperäistä mökkiä käytettiin täällä 1960-luvulla FIS:n alppihiihtokilpailujen lähtöpaikkana, ja sadat itävaltalaissotilaat kunnostivat rinteen puisilla suksillaan. Samaa rinnettä käytettiin 2000-luvun alussa maailman ensimmäiseen vapaalaskukilpailuun, Red Bull White Rushiin, jossa vaativa rata kulki luonnon muovaaman kalliotunnelin läpi.

White Rush -tapahtuman järjestäjä Heli Putz rakensi ja kuljetti uuden mökin helikopterilla muutama vuosi sitten, sen jälkeen kun alkuperäinen oli tuhoutunut.

Näkymä mökiltä on suorastaan huikea: ympäröivillä jyrkillä vuorilla on isoja kuruja ja luoteessa näkyy sininen Halstatt-järvi ja sen idyllinen rantakaupunki, jonka kiinalaiset kopioivat hiljattain ja rakensivat uudelleen Kiinaan mittakaavassa 1:1.

Olemme alueella päivän ensimmäisiä, joten saamme piirtää jäljet lähes neitseelliselle puuterialustalle. Alussa ohitamme suuren doliini-keskittymän, johon ryhmä nuoria laskijoita putosi pari vuotta sitten, yksi heistä menehtyi traagisesti onnettomuuden seurauksena.

Laskun puolivälissä siirrymme kallioiden ympäröimään kuruun, joka on täynnä jättimäisiä puuterikumpareita. Kasvatan vauhtia ja suuntaan oikolinjaan, hyppien kumpareelta toiselle. Saan kasvoilleni puuterisuihkun jokaisen alastulon jälkeen.

Kun saavumme metsäaukiolle kiihdytän vauhtia ja näen ryhmäni jäsenten pitävän taukoa. Tarkistan nopeuden ja jatkan matkaa syvemmälle metsään.

Rinne muuttuu jyrkemmäksi ja tunnen, kuinka maitohappo polttaa reisiäni. Pidän pakollisen tauon ja siirryn kohti uutta jyrkkää linjaa ja suuntaan alamäkeen. Lumi lentää äänettömästi ilmassa, kun lasken täydellistä linjaa pitkin puiden keskellä. Vauhti kasvaa lopussa, ennen kuin lopulta käännyn kohti minua odottavaa ryhmää. Kaikilla on leveä hymy kasvoilla, eikä sanoja tarvita - meidät ympäröi lumisade ja hiljaisuus.

Puuteriperintökohde Krippenstein